Mitä tapahtui Nahkaliljan jälkeen?

Punaisen Nahkaliljan jälkeen olo oli yllättävänkin hyvä. Säästyin suuremmilta rakoilta ja pikkuvarpaan peittävä rakko paranee pikku hiljaa, eikä ole yhtään kipeä. Nilkat toisaalta olivat kovilla ja ne alkoivat kipuilemaan vasta muutaman päivän päästä. Mutta kaiken kaikkiaan vaellus on enää muisto vain. En silti ehkä ihan vielä lähtisi harmaalle reitille suorittamaan 60 km vaellusta. Punaisen nahkaliljan löysin postilaatikostani tällä viikolla, joten nyt puuttuu enää se sopiva partiovyö, johon sen voi kiinnittää. Vaelluskengät olivat edelleen hyvät, mutta puolivälissä matkaa alkanut oikean jalan ulomman kehräsluun kalvaminen ei anna hyvää ennustetta jatkokäytölle. Varsinkin jos tavoitteena on lähteä viikoksi metsään niillä kengillä. Harmi vaan, koska muuten kengät ovat olleet kuin unelma jalalle. Pitääpä tutkia, saisiko kenkiä tuunattua tältä osin.

Punaisen nahkaliljan varrelta

Perjantai-ilta oli hektistä pakkaamista. Auto vietiin jo odottamaan määränpäähän eli pakko on jaksaa perille, että pääsee kotiin. Kuormaa tuli ehkä pikkasen liikaa, mutta kun on varauduttava pimeään, kylmään ja sateeseen, niin mieluummin hiukan liikaa kuin liian vähän. Puukko, tulitikut ja riittävästi valoa matkalle, sekä heijastimia rinkkaan.

Lauantaina on loistava vaelluskeli. Ei liian kylmää, ei aurinkoista eikä kuumaa ja lähtiessä ei vielä ainakaan sada. Rinkat punnitaan lähdössä, omalle tuli painoa yli 10 kiloa, kun kahdeksan olisi riittänyt. Jakaudumme vaellusporukoihin, ja kartat loppuvat kesken, joten alku menee osaltani karttaa kännykän kuvista tiiraillen. Muutaman kilometrin päästä saan oman nippuni juottopisteelle asti ja matka jatkuu vähän varmemmalla fiiliksellä.

Ensimmäinen pieni tauko on Ravattulan metsässä noin reilun viiden kilometrin kohdalla. Olemme ohitelleet vuorotellen toisiamme Kuukkeleitten kanssa ja ensimmäisellä taukopaikaksi soveltuvalla paikalla oltiin yhtä aikaa. Reitti jatkui Metsämäessä, jossa Kuukkelit valitsivat hieman eri reitin, joka ilmeisesti oli myös hieman pidempi, koska ehdin ennen heitä Vanhan Tampereentien varteen. En ole koskaan nähnyt Topinojan kaatopaikkaa takaa päin, maastossa on aika paljon jätevuorelta lentänyttä roskaa. Taivaalla kierteli isoja korppeja, tänne ei ole hyvä nuukahtaa.

Matka jatkui kohti Maarian allasta. Reitti menikin yllättävän tuttuja maisemia Liedon Ilmarisissa, yhden ystävän talo jäi taakse ja muistin ajelleeni työasioissa myös samoja teitä. Kesän merkit ovat vahvasti ilmassa, ojissa on jo runsaasti rentukoita. Vielä ei jalkoja kivistä ja muutenkin on hyvä olo. Kunhan muistaa juoda riittävästi. Vaikkei keli ole kuuma, niin kyllä siinä tepastellessa tulee hiki. Aukeilla paikoilla tuulee jonkin verran, mutta metsässä on suojaisampaa ja myös lämpimämpää. Hirvikärpäsetkään eivät ole heränneet.

Tuolla alkumatkalla piti yrittää suunnistaa kartan mukaan polkuja. Viimeiset kilometrit Maarian altaalle kuljettiin Kuukkeleiden kanssa yhtä matkaa. Pariin otteeseen piti vähän tarkistaa kurssia, kun lähtevä polku oli hieman epäselvästi näkyvissä maastossa. Tässä sen kyllä huomasi, miten paljon mukavampaa on kävellä maastossa kuin tiellä. Pehmeämpi alusta, josta jalatkin tykkäsivät. Toki myös hieman raskaampaa ja kompastumisvaara on melkoinen. Vihreän nahkaliljan palvelleet vaelluskengät ovat vielä voimissaan, niin kuin vaeltajakin. Maarian altaalla on jo yksi viidesosa matkasta suoritettu ja hyvä pitää pidempi evästauko. Kuukkelit lähtivät omia menojaan ja minä tuulettelin varpaita vielä hetken. Rakkolaastareille ei ole käyttöä.

Seuraavat kolme kilometriä seikkailee aika yksitoikkoisissa maisemissa metsän ja pellon keskellä omien mietteiden kanssa. Matkalle olin valinnut seuraksi Reijo Mäen Tolvanan äänikirjana. Sattumalta sisko sai saman kirjan sunnuntaina äitienpäivälahjaksi. Ei ehkä paras mahdollinen seuralainen, mutta matka taittui kuitenkin ihan mukavasti. Autot ja traktorit kuuluvat kyllä kuulokkeiden läpi, että ehtii alta pois. Välillä piti kulkea tien vasenta ja välillä oikeaa reunaa, koska tie on sen verran kupera, että jalat väsyvät helpommin, jos pitää jännittää koko ajan samaan suuntaan.

Ennen Yli-Maariaa kertyy vielä yksi hauska kokemus, nimittäin moottoritien alikulku. Laskeskelin matkalla, että moottoritiellä autolla tähän matkaan menisi noin 25 minuuttia. Tavoitteenani on 16 tuntia ja siinäkin olisi jo tauot aika vähissä. Yli-Maarian läpi vaeltaminen on mielenkiintoista. Alueella on paljon uusia taloja ja toinen toistaan hienompia pihoja. Olisin ottanut niistä kuvia, jos olisin kehdannut. Yli-Maariassa on myös sopiva pumppauskaivo, jonka kannella oli mukava istuskella ja venytellä hetki. Yllättävän vähän on ihmisiä liikenteessä, vaikka on niin hieno päivä.

Seuraava odoteltava etappi on Vahto. Olin laskenut sen varaan, että ehdin matkalla kauppaan, kauppa oli kahdeksaan auki, joten mikään kiire ei ollut. Taas noin reilun kolmen kilometrin pätkä ja pysähdyn evästauolle. Tässä kohtaa piti taas tuuletella vähän varpaita ja oikean jalan pikkuvarpaaseen kiedoin rakkolaastarin ennen kuin se kipeytyisi. Maisema ympärillä on vielä melko harmaata, puiden lehdet ovat silmuilla ja viljellyt pellot eivät juuri ole vielä itäneet. Piristävä yksityiskohta harmaassa maisemassa on siltarummun putket, jotka ovat pirteän keltaiset sisältä ja loistavat pitkän matkan päähän.

Tällä matkalla huoltoauto yllättää kesken kaiken ja saan täydennystä vesipulloihin sekä myös loppumatkan kartat. Huolto lupaili myös, että huoltopiste noin 34 kilometrin kohdalla odottelee viimeisetkin vaeltajat. Ei se matka vaan se vauhti, sanotaan. Hiljaa hyvää tulee. Keskituntinopeus on tähän mennessä kuitenkin sellaista yli kolmea kilometriä tunnissa, joten vielä toistaiseksi aikatavoite on saavutettavissa. Tällä pätkällä on myös hauskoja yksityiskohtia, joista on pakko ottaa kuvia. Lampi metsän keskellä ja sen rannalla pieni mökki, odottomattoman suloista.

Kuva: Petri Vainio/KRR

Vähän ennen puoliväliä tulimme vastakkain Lassen kanssa, joka suoritti vaellusta vastavirtaan. Tsemppausta molemmin puolin ja sitten taas matkaan. Puolivälin kohdilla totean, että jostain syystä vaelluskengät painavat oikeaa nilkkaa sen verran, että pitää vaihtaa kengät. Kakkoskenkinä oli matkalla mukana hyvin pehmustetut juoksulenkkarit, jotka olivat kyllä loppumatkan asfaltti- ja sorateille ihan paikallaan. Ja sinne Vahdon kyläkauppaankin ehdin hyvissä ajoin ennen sulkemista. Fiksuna vetona vaihdan himoitsemani kylmän colan urheilujuomaan, joka auttaa nesteen imeytymisessä ja antaa vähän puhtia loppumatkaan. Evästauko banaanin ja jäätelön kanssa on myös mukavan virkistävä hetki.

Seuraavaksi alkoi huoltotauon odottelu. Lavamäen kylätalolle on Vahdolta matkaa vajaa 10 km. Tuntui, että kaikkiaan matkalla näkyi enemmän hevosia kuin autoja, jos ei ihan alkupään Ohikulkutien ylitystä oteta huomioon. Niitä on tässäkin matkalla muutama. Koska on vielä hyvin aikaa ja valoa, niin ympäristöä pystyy tarkkailemaan mukavasti. Erään puun juurella on selkeästi ympäristöstä erottuva vihreä kumpu. Ensin ajattelin, että siinä on jätevesikaivo, mutta lähempää näin muurahaiskeon. Keko lämmittää maata varmasti sen verran, että ruohot ovat lähteneet innolla kasvamaan. Erään puskareissun tuloksena löytyi myös telkkari. Olisikohan siitä nähnyt jääkiekkoa? Hiukan ennen Lavamäkeä alkaa ripsiä vettä taivaalta. Ei kuitenkaan sen vertaa, että olisin vetänyt sadeviittaa esille. Viimeinen kilometri ennen huoltotaukoa on tooosi pitkä. Piispanmunkki, kahvi, yllättävä jäätelöyllätys ja vessa lämpimällä käsienpesuvedellä virkistää kummasti.

Huoltotauolta matka jatkui noin puoli kymmenen maissa illalla. Aurinko on laskemassa ja hämärä hiipii pikku hiljaa metsän keskelle. Puoli yhdentoista aikoihin pysähdyn kaivelemaan lamput rinkasta ja puukon myös käsille. Onhan nyt matka edennyt susivyöhykkeelle. Tosin enemmän taitaa uhkaa olla niissä kaksijalkaisissa kuin karvatassuissa. Nyt ei enää pidempiä taukoja juuri pidellä vaan pimeä siivittää matkaa reippaasti eteenpäin. Onneksi reitti on aika selvä, niin voi marssia eteenpäin tarkempia reittejä kartasta etsimättä. Kävelen pimeässä ilman lampun valoa ja käytän lamppua vaan kartan tutkimiseen ja tiekylttien valaisuun. Tai jos on ohittavia autoja, sytytän lampun hetkeksi. Kuulokkeet korvilla äänikirjan loppuratkaisuja kuunnellessa ei metsästä mahdollisesti kuuluvat rasahdukset ja kolinat pelottele, kirja loppuu sopivasti noin kolmesataa metriä ennen päätepistettä. Kumma kyllä se viimeinen neljän kilometrin pätkä oli keskituntinopeudeltaan yksi parhaita ja meni aika tarkalleen tunnissa. Eväät oli syöty, rinkasta oli vaelluskengät annettu huoltoauton kyytiin ja lopun läheisyys taisivat auttaa. Koko matkan olin jakanut sijaintiani google mapsissa kotiväelle ja sieltä tulee vielä viimeisille sadoille metreille tsempit, joista saan yllättävät voimavarat kipitellä maaliin. Kaiken kaikkiaan askelmittari näytti noin 75 000 askelta ja aikaa meni noin 16,5 tuntia. Kyllä on melkoinen voittajafiilis, kun ilmoittaudun järjestäjille. Hiukan vielä ruokaa kupuun ja kotiin suihkuun ja nukkumaan.

Valmistautuminen on kaiken a ja o, etenkin henkinen sellainen

Tänään kaivoin pari vuotta uinuneet vaelluskengät piilostaan ja lämmittelin vähän. Viimeksi lähdin 40 km vaellukselle kaikkien ohjeiden vastaisesti ihan uusilla kengillä. Tuo reitti oli hyvä sisäänajomatka. Yllättävää kyllä, säästyin lähes rakoitta silloin. Kolhaisin yhtä varvasta eilen ja vähän jännitti, miten se mahtuu kenkään. Hyvin mahtui, eikä sattunut (melkein) yhtään. Eli ei liene murtunut. Tänään hain myös vähän evästä: pähkinöitä, salamitikkuja ja suolakeksejä sekä smoothieita. Ja apteekista rakkolaastareita tietysti 😁 Nyt pari yötä hyviä unia, niin jaksaa spurtata.

Nahkalilja

Bongasin kaverin facebook-sivuilta ensi lauantaiksi Nahkalilja-vaelluksen. Lilja on eräänlainen partiosuoritus, jossa 24 tunnin ajan tehdään jotain "erikoista", omasta lippukunnastani muistan ainakin makuupussililjan ja mykkäliljan. Nahkaliljavaelluksella puolestaan vaelletaan 24 tunnin aikana tietty matka. Vihreä lilja on 40 km, punainen 50 km ja harmaa 60 km. Yksi kriteeri pitää täyttyä, nimittäin lähdössä pitää rinkan painaa vähintään 8 kiloa. Edellinen matka on oltava suoritettuna ennen seuraavaa. Omalta osaltani tuo vihreä Nahkalilja tuli suoritettua pari vuotta sitten Liljan päivänä, ja kun nyt sattui sopiva viikonloppu, niin ilmoittauduin punaiselle reitille. Nyt alkaa mieletön henkinen valmistautuminen, sopivan äänikirjan etsiminen ja eväiden hankkiminen. Vähän jännittää, että mitenköhän vaelluskengät istuvat jalkaan. Ne olivat viimeksi käytössä edellisellä nahkiksella, jolloin nappasin ne suoraan laatikosta jalkaan ilman mitään ongelmia. Viimeisillä kilometreillä muistaakseni vähän hiersivät, jolloin siirryin crocseihin. Täytyy kaivaa kengät heti huomenna esiin.

Yö riippumatossa

Haave isommalle vaellukselle lähtemisestä on kytenyt jo pitkään mielessä. Pienen synttärilahjarahan myötä ostin kunnolliset yöpymisvarusteet, nimittäin DD Hammockin riippumaton, underquiltin ja tarpin. Huhtikuun lopulle sattui lauantaiyöksi lämmintä keliä, niin päätin kokeilla omalla pihalla riippumatossa yöpymistä. Kaikki tilatut tarvikkeet löytyivät ja riippumatto tuli tarpeineen ripustettua. Normiyöpuvulla ja untuvamakuupussilla tarkeni tuon uq:n kanssa oikein hyvin noin seitsemän asteen lämpötilassa. Vähän piti tuunailla yöllä virityksiä ja katsella pari opasvideota, että sain tuon alustäkin parhaimmalla tavalla paikoilleen. Vielä jäi muutama kikka kokeilematta. Suurin virhe ripustamisessa oli, että ripustin tuon uq:n karabiinit suoraan riippumaton omiin lenksuihin. Yöllä lyhensin noita lankoja oikein urakalla, että sain täkin tiiviimmin maton alle. Toinen vaihtoehto olisi ollut kiinnittää ne esim. tarpin harjanaruun. Lauantaiyö omakotitaloalueella oli yllättävän meluisaa, joten neljän aikaan aamuyöstä siirryin vessan kautta omaan sänkyyn loppuyöksi.